Olen ohjannut työpajoja eri-ikäisten ihmisten keskuudessa ja erityisesti vanhusten kanssa työskennellessäni olen huomannut sen, miten ihmisen katse kirkastuu ja hän herää eloon tuntiessaan itsensä aidosti kohdatuksi – kuulluksi ja nähdyksi. Viime viikolla ohjaamassani ikäihmisten muistojen työpajassa näin konkreettisesti sen, miten hyviin muistoihin uppoutuminen ja niiden jakaminen toisille nosti hymyn huulille, sai kumaraan painuneen kehon kohottautumaan kohti kuulijoita, ääneen tuli voimaa ja virkeyttä ja koko olemuksen valtasi lapsenomainen kepeys ja ilo ihmisen tullessaan kuulluksi ja nähdyksi oman tarinansa äärellä.

 Olen tässä ja olen läsnä - samassa tarinassa, yhteisellä matkalla.

Tätä kohdatuksi – nähdyksi ja kuulluksi – tulemista me jokainen toivomme arkisissa kohtaamisissa. Me tapaamme arjessamme ihmisiä jatkuvasti ja pysähdymme vaihtamaan kuulumisia, mutta olemmeko todella läsnä noissa hetkissä niin, että kohtaamme toisen ihmisen aidosti? Kuinka moni noista kohtaamisista on sellaisia, joissa voimme sanoa ihmiselle, jota kuuntelemme tai jonka kanssa keskustelemme ”Olen tässä, olen läsnä, näen sinut ja kuulen sinut”?

Me saatamme näennäisesti kuunnella, mutta emme kuule. Me voimme katsoa, mutta emme näe. Me kohtaamme, mutta emme ole läsnä. Kun olemme aidosti läsnä, voimme laskeutua toisen ihmisen kanssa samaan kuvaan ja tarinaan. Ollessamme läsnä kykenemme myös asettumaan toisen ihmisen asemaan, tuntemaan empatiaa ja myötäelämään toisen ihmisen tunteita paremmin.

Olen tässä. Olen läsnä. Näen sinut.

Kun seuraavan kerran kohtaat toisen ihmisen, voisitko pysähtyä ja katsoa tätä kohtaamaasi ihmistä silmiin toistaen mielessäsi nuo sanat ”Olen tässä, olen läsnä, näen sinut” ja antaa itsesi laskeutua keskustelukumppanisi kanssa samaan tilaan – tilaan, jossa kohtaaminen on todellista, jossa aika pysähtyy ja on vain sinä ja tuo toinen – tärkeä, mielenkiintoinen ja hieno – ihminen.

Kun vaikkapa tänään illalla puoliso kertoo sinulle työpäivänsä haasteista tai lapsi selittää päiväkotipäivänsä kulusta, pysähdy ja toista mielessäsi nuo sanat, pysähdy ja kuuntele. Kuuntele, miten lapsesi kuvailee päivän tapahtumia, näe ja kuule hänet noissa hetkissä tekemässä kuravelliä tai aamupiirissä laulamassa punaisella matolla. Aisti hänen tunteensa, ilonsa tai pettymyksensä, surunsa tai hämmennyksensä. Se on vähintä, mitä me toisillemme voimme antaa – ja samalla tärkeintä.

Asettaudutaan siis keskustelukumppanimme vierelle, katsotaan silmiin ja asetutaan tuohon samaan maisemaan, minkä toinen ihminen meidän eteemme maalaa. Unohdetaan hetkeksi muu ulkopuolinen maailma, sillä kaikki on tuossa kahden ihmisen välisessä hetkessä. On vain sinä ja minä ja tila, jossa näemme, kuulemme ja olemme läsnä toisillemme – aidosti, arvostelematta ja arvottamatta.

Tästä läsnäolosta syntyvät ne hetket, jotka vielä vuosikymmenten jälkeen piirtyvät kirkkaina mieleemme, nostavat hymyn huulille ja onnen ja kiitollisuuden kyyneleet silmiimme.